MIESKUOROLAULUA  50  VUOTTA

Raimo Rantanen, puheenjohtaja

Viisikymmentä vuotta sitten sodan jälkeisessä Suomessa erilaiset kulttuuriharrastukset vetivät puoleensa. Osaltaan haluttiin ehkä aineellista puutetta korvata henkisillä arvoilla. Mieskuorotoiminnan laajenemista edistivät myös noina vuosina korostuneet itsenäisyys ja isänmaallisuus. Tuossa ilmapiirissä perustettiin Uudenkaupungin Laulu-Veikot.

Noista ajoista maailma on muuttunut, mutta varmasti edelleen perinteet ovat vahvasti toiminnassa näkyvissä. Itsenäisyyspäivän tienoo aaton musiikki-iltoineen, laulut sankarihaudalla ja Finlandia-hymni ilmentävät sitä suomalaista virettä, joka mieskuorotoimintaan kuuluu. Perinteiden mukaisesti lauletaan mieluisasti ja innokkaasti yhtä lailla iloisia vappulauluja, serenadeja kuin juomalaulujakin

Uudenkaupungin Laulu-Veikoille vuosikymmenet ovat tuoneet mukanaan uusia toimintamuotoja. Kuoron laajaan ohjelmatarjontaan ovat jo pitkään kuuluneet iltamat, jotka kevättalvella tuovat virkistystä yleisölle. Samalla iltamat antavat kuorolaisille mahdollisuuden toteuttaa itseään ja keventää vakavaa mieskuoroilmettä.

Runsaan kahdenkymmenen viimeksikuluneen vuoden aikana kuoro on tehnyt yli kymmenen ulkomaanmatkaa kaikkiaan kahdeksaan eri maahan. Matkat ovat olleet vuoden päätapahtumia, joihin on valmistauduttu perusteellisesti ja joihin on haluttu osallistua. Näillä matkoilla on käyty ystävyyskaupungeissa tai vierailtu suomalaisalueilla siirtolaisia tervehtimässä.

Laulu-Veikot on julkaissut kaksi äänitettä. Kuoron ensimmäinen pitkäsoittolevy ilmestyi vuonna 1985 ja toinen 1996. Tuotantotahti on siis ollut noin äänite kymmenessä vuodessa. Tämä kuvaa varmasti sitä panostustarvetta, mitä levynteko vaatii. Ei pelkästään valtavaa määrää harjoittelua, vaan myös taloudellista panosta ja riskiä. Nämä äänitteet ovat samalla johdatelleet kuoroamme viihdemusiikin alueelle. Tämä toiminta on myös luonut perustaa kevyen musiikin tapahtumalle: Usko Kemppi -päiville, jotka järjestettiin ensimmäisen kerran viime vuonna.

Kuten edellä kerrotusta voi päätellä Uudenkaupungin Laulu-Veikoissa toiminnan lähtökohtana on tavoitteellisuus ja aktiivinen toiminta. Kuoron jäseniltä ja organisaatiolta tämä vaatii paljon. Toisaalta tavoitteellisuus ja uusien toimintatapojen ennakkoluuloton etsiminen takaavat, että kuorolaiselle toiminta on mielekästä ja motivoivaa. Halu ja innokkuus tehdä hyvää musiikkia yhdistettynä eri alojen asiantuntemukseen ja laajoihin kontakteihin takaavat toiminnan tulevaisuuden.

Kuoron täyttäessä viisikymmentä vuotta haluan esittää lämpimät kiitokset kaikille kuorolaisille, jotka ovat olleet rakentamassa tätä kuoroa. Kiitokset yhteistyökumppaneille, joiden tuki on ollut välttämätöntä monissa toiminnoissamme. Ja sydämellinen kiitos yleisölle, jota ilman kuoron toiminta olisi varsin tylsää. Pyrimme olemaan luottamuksenne arvoisia tulevinakin vuosikymmeninä.

LAULU-VEIKOT JA  UUSIKAUPUNKI

Pekka Harmovaara, kuoron johtaja

Uudessakaupungissa on 50 vuotta toiminut mieskuoro Laulu-Veikot. Miksi paikkakuntamme vanhin maallinen kuoro on juuri mieskuoro, eikä esim. seka- tai naiskuoro? Mikä on ollut sen merkitys ja anti omalle paikkakunnalleen? Onko tulevaisuudessakin mieskuoron toiminta paikkakunnallemme tarpeellista. Mm. tällaisia kysymyksiä tulee mieleeni kun kuoro valmistautuu tulevaan juhlakonserttiinsa.

Laulu-Veikot sai alkunsa sotien jälkeen. Se syntyi siinä samassa aallossa, jossa useimmat maamme mieskuorot. Sen aallon aiheutti rauhansopimuksella tukahdutettu itsenäisyytemme. Sen aiheutti rintamilla taistelleitten miesten halu saada kaiuttaa ilmoille se vahva tunto, että taistelu maamme itsenäisyyden puolesta oli kunnioitettavaa ja oikeutettua.

Kun valtiovallan taholta tarkasti rajattiin kaikki poliittinen ja isänmaallinen toiminta, löytyi musiikista se alue, jonka puitteissa saatettiin laulujen muodossa tuoda esiin tukahdutettuja tuntoja. Se oli terapeuttisesti tärkeää sekä kuorolaisille itselleen, että sen sodanjälkeiselle kuulijakunnalle. Ohjelmisto koostui paljolti suomalaisten kansallisromantiikan aikaisten säveltäjien ja runoilijoitten tuotannosta. Se oli isänmaallista, mutta ei kohdistunut nimenomaisesti sodassa vastustajana olleeseen viholliseemme, vaan viittasi taaksepäin Venäjän keisarivallan aikaan maassamme. Tällaisten laulujen laulamisen sopi luonnollisesti parhaiten juuri miehille ja tässä on varmaankin syy siihen, että vuonna 1948 perustettu kuoro oli juuri mieskuoro, eikä mikään muu.

Edellä mainitun kaltaista ohjelmistoa suomalaiset mieskuorot esittivät sitten aina 70–80-luvulle saakka. Kun itse aloitin Laulu-Veikkojen johtajana vuonna 1973, näin tärkeimmäksi tehtäväkseni kuoron ohjelmiston uusimisen. Ei suinkaan niin, että isänmaallisesti aatteellinen ohjelmisto olisi hylätty, vaan että sen rinnalle pyrittiin saamaan enemmän uudempaan ja myöskin viihteellisempää musiikkia. Ajat maassamme olivat muuttuneet, sotien arvet alkoivat umpeutua ja vapaammat tuulet puhaltaa. Sekä laulajat että kuulijat alkoivat kaivata uutta ja erilaista. 30-vuotiskonsertissa v. 1978 Laulu-Veikoilla olikin jo ohjelmistossaan myöskin viihteellisempi osa ja se herätti silloin paljon keskustelua muuallakin kuin vain meidän omalla paikkakunnallamme. Keskustelu oli pääsääntöisesti myönteistä, mutta kriittisiäkin ääniä kuului siitä, oliko tuon tyyppinen musiikki tarpeeksi arvokasta kuoron juhlakonserttiin.

Näinä 25 vuotena, jotka olen toiminut kuoron taiteellisena johtajana, on kuoro valmistanut sekä maallisen että hengellisen musiikin konsertteja ja ohjelmistosta on näinä vuosina muodostunut erittäin monipuolinen. Tavoitteena on ollut harjoittaa ja esittää sellaista musiikkia, joka tavoittaisi mahdollisimman kattavasti koko kuulijakuntamme. Vuosittain järjestämiämme tapahtumia ovat olleet vapunpäivän ulkoilmakonsertti sekä Kalannissa ja Uudessakaupungissa, itsenäisyyspäivän aaton musiikkitilaisuus ja keväiset iltamat. Joka joulu olemme myöskin olleet joulurauhaa julistamassa ja ottamassa vastaan uutta vuotta. Paljon muita esiintymisiä on vuosittain sisältynyt Laulu-Veikkojen toimintaan joten, jos ajattelemme, että kuoron toiminta jostakin syystä yht’äkkiä loppuisi, niin melkoinen kulttuuriaukko jäisi paikkakunnallamme paikattavaksi.

Kun kuoromme miesvahvuus liikkuu 40–50 laulajan suuruisena, ei ole myöskään vähäinen asia se, että tällä tavalla kuoro pystyy tarjoamaan monelle paikkakuntalaiselle hyvän harrastuksen, jonka parissa viihdytään vuosikymmeniä.

Tulevassa juhlakonsertissa tarjoamme teille, hyvät ystävämme, erittäin monipuolisen mieskuoro-ohjelmiston, jonka parissa uskoisin viihtyvän koko perheen vaikkapa vauvasta vaariin. Pohitullin liikuntahalliin mahtuvat toivottavasti kaikki. Viimekertaisessa konsertissamme, viisi vuotta sitten, siellä oli toista tuhatta kuulijaa. Toivotan kaikki mieskuoromusiikin ja Laulu-Veikkojen ystävät tervetulleiksi Pohitulliin lauantaina 14. 11. klo 15.00 alkavaan konserttiin.

PERUSTAJITTE  MIELPITTEI

Martti Jäntti, kuoronjohtaja

Muutin Uuteenkaupunkiin vuonna 1947. Kolleegani, opettaja Tauno Karttunen tiesi minun harrastaneen musiikkia. Hän kehoitti minua tulemaan Vallilaan: ”Tule mukaan, siel on semmonen lauluporukka!” Siellä oli tirehtööri Toivo Valsta ja laulajia oli paikalla ennen meidän tuloa noin kymmenen. Huomasin olevani tervetullut porukkaan josta useimmat tunsin ennestään: lehtori Jukka Saarinen, pankinjohtaja Paavo Raunio, Yrjö Porkka ja Hugo Porkka sekä Niilo Kauvainen ja Voitto Lepikko. Laulajia oli niin vähän, että korkeintaan kaksi miestä riitti stemmaa kohti. Yrjö Porkka oli yksin laulanut I-tenorissa.

Tällä porukalla laulettiin noin kaksi vuotta. Kun kaupunkiin muutti piirisairaalan ylilääkäriksi Tapio Jäntti, niin hän tuli bassolaulajana mukaan vahvistamaan pientä ryhmäämme. Hän oli laulanut YL:ssäkin, ja hän oli sitä mieltä, että kuoron pitäisi rekisteröityä. Tarmokkaana miehenä hän kutsui perustavan kokouksen koolle kauppayhdistyksen taloon. Paikalla oli noin kaksikymmentä miestä ja kuoron nimeksi valittiin Uudenkaupungin Laulu-Veikot.

Oli luonnollista, että kuoron johtajaksi tuli Toivo Valsta. Hän oli taitava, vaativa ja joskus kiukkuinenkin johtaja. Valsta valitsi itse ne laulut, joita harjoiteltiin. Jos joku rohkeni ehdottaa jotain laulua, niin johtajan vastaus saattoi olla: ”Te ette tunne siitä laulusta muuta kuin nimen”, ja asia oli siten loppuunkäsitelty. Valsta piti erillisiä ääniharjoituksia, ja hän opasti myös äänenmuodostuksessa ja antoi tarvittaessa yksilöllistä opetusta. Toivo Valsta johti kuoroa noin 4 vuotta. Sairastelun takia alkoivat käynnit harventua, ja minua pyydettiin jatkamaan johtajana.

Olen laulanut kuoroissa 15-vuotiaasta saakka. Isäni ja äitini olivat aikanaan innokkaita kuorolaulajia. Voi siis sanoa, että olen saanut innostuksen verenperintönä. Seminaariaikana minulla oli hyviä musiikin opettajia: tohtori Viljo Siukonen ja Arvo Räikkönen, josta tuli myöhemmin professori. Räikkönen on tehnyt paljon mieskuorosovituksia. Valstan luomalta pohjalta oli hyvä jatkaa harjoituksia ja valmistautumista esiintymisiin. Suurin vaikeus oli siinä, että monet hyvät laulajat muuttivat pois paikkakunnalta. Kuoron hallituksessa pohdimme sitä, miten saisimme uusia jäseniä kuoroon.

Kuorolla ei ollut silloin yhtenäistä esiintymisasua. Kun elintaso oli 1950-luvulla paljon nykyistä alhaisempi, piti myös katsoa, että uudella laulajalla oli sellainen puku omasta takaa, että hänet voitiin ottaa mukaan esiintymään.

Harjoituksia pidettiin kerran viikossa, ja esiintymisiin valmistauduttiin huolellisesti. Muistan, kun kuoro osallistui jo ensimmäisen toimintavuoden joulukuussa Suomen Mieskuoroliiton konserttiin Helsingissä. Mieskuorot esiintyivät myös itsenäisyyspäivän aattona presidentin linnan valtiosalissa noin 1000 miehen voimalla. Paasikivi oli silloin presidenttinä. Hän oli aikoinaan ollut kuoromiehiä, ja hän jäi esityksen jälkeen juttelemaan vanhojen kuorotuttujensa kanssa. Kun olimme poislähdössä, niin Topi Martinkari sanoi, että ”täytyy harventaa käyntejä, koska tässä talossa ei edes kahvia tarjota!” Kattaukset olivat valmiina itsenäisyyspäivän juhlaa varten.

Kuoro esiintyi vappuna Vallilan portailla, ja monissa kaupungin järjestämissä tilaisuuksissa, kuten itsenäisyyspäivän juhlassa. Alusta saakka oli myös tapana osallistua SULASOLIN koko maata käsittäville laulu- ja soittojuhlille. Ensimmäiset laulajaiset ts. kuoron 10-vuotiskonsertti järjestettiin 6. 12. 1958 piirisairaalan juhlasalissa. Valsta vastusti sanaa konsertti, mutta laulajaiset hän hyväksyi.

Johdin kuoroa 20 vuotta, ja sinä aikana kuoron jäsenmäärä kasvoi 35 laulajaan. Luovuin mielelläni tehtävästä, kun saimme Pekka Harmovaarasta uuden johtajan. Olen mielissäni siitä, että nyt yli 80-vuotiaana voin aktiivilaulajana osallistua Uudenkaupungin Laulu-Veikkojen toimintaan I-basson rivissä.

ERKKI  LUNTAMO  MUISTELEE

Muutin Uuteenkaupunkiin v. 1947. Tulin silloin Haapaniemen koulun opettajaksi. Liityin välittömästi Uudenkaupungin kirkkokuoroon jota Toivo Valsta veti siihen aikaan. Opin tuntemaan hänet erittäin täsmällisenä ja rivakkana johtajana. Vaikka kuorossa oli erittäin hyviä mieslaulajia, kuten Juho Saarinen, niin Topi saattoi ärjäistä: ”Niinhän ne bassot laulavat kuin sonnit siellä.” Mutta se oli hänen kielenkäyttöään ja tyyliään, eikä sitä pitänyt ottaa aivan kirjaimellisesti.

Kun Tapio Jäntti tuli ylilääkäriksi piirisairaalaan, ryhtyi hän tarmokkaana toiminnan miehenä puhumaan siitä, että tänne Uuteenkaupunkiin tulisi perustaa rekisteröity kuoro. Hän kutsuikin asiasta kiinnostuneita laulajia kuoron perustavaan kokoukseen kauppayhdistyksen talolle talvella 1948. Kuoron nimeksi tuli äänestyksessä Uudenkaupungin Laulu-Veikot, ja kuoroon liittyi muistini mukaan heti alussa yli 20 laulajaa.

Ne laulut, jotka valittiin kuoron ohjelmaan, otettiin ”Laulumiesten kirjasta”. Kun silloin saatiin vain nidottuja, niin kuoron johtaja Topi Valsta piti huolen siitä, että kirjat sidottiin nahkakansiin piirisairaalassa. Oma kirjani on vielä käytössä ja laulan siitä edelleen. Kuoron yhteisen harjoituksen lisäksi pidettiin jo heti alussa erikseen ääniharjoituksia. Lauloin silloin I bassoa, ja tuntui hienolta, kun sain johtaa oman ääneni harjoituksia. Mukana oli taitavia laulajia, kuten Paavo Raunio, joka oli aikaisemmin laulanut Laulun Ystävissä. Innostus laulajien kesken oli aikamoinen ja puhuttiin siitä, että ”tarttis pian päästä esiintymään”. Valsta vaati kuitenkin ehdottomasti sen, että yleisön eteen ei saa mennä esittämään keskeneräistä. Harjoitukset olivat tiukkoja, ja Valsta huomasi heti, jos joku lauloi väärin.

Muutin Kalantiin vuonna 1950. Olin paljon poissa harjoituksista. Liityin Kalannin kirkkokuoroon ja harjoitutin miesäänet. Harrastin jo silloin myös suunnistusta. Lisäksi minulla oli kunnallisia luottamustoimia, jotka antoivat paljon töitä. Valsta muisti kuitenkin aina kun tuli esiintymään, että ”voit sinä tulla mukaan ja harjoitella itsekin”. Näin tulin olleeksi Laulu-Veikoissa kaiken aikaa.

Vuosien varrella on ollut monta mieleenpainunutta esiintymistä. Minua on aina liikuttanut kuoron esiintyminen sankarihaudalla itsenäisyyspäivänä. Tämä ikäluokka, jota edustan, kävi molemmat viime sodat. Sankarihautojen paikka ja kuoron esiintyminen siellä tuo elävästi mieleeni monet sodan aikaiset muistot. On mielestäni hienoa, että nuoretkin kuoron jäsenet tulevat säästä välittämättä laulamaan vanhan kirkon kupeelle juuri itsenäisyyspäivänä. Monille se saattaa olla melko arkinen tapahtuma, mutta minua se puhuttelee aina.

Kuoron jäsen Oiva Helimo ehdotti aikoinaan, että kuoro järjestäisi musiikki-illan itsenäisyyspäivän aattona. Siitä onkin tullut perinne täällä Uudessakaupungissa. Kuorot ja soitinyhtyeet esiintyvät ja ohjelmaan kuuluu myös juhlapuhe. Sain pitää juhlien ensimmäisen puheen. Muistelin siinä erästä itsenäisyyspäivän aattoa sodan aikana.

Kuorolaulu on mielestäni hieno harrastus ja lähden aina mielelläni harjoituksiin, sillä kokemuksesta voin sanoa, että sekä harjoituksissa että esiintymisissä ja myös matkoilla vallitsee aina voimakas veljeyden henki. Tämä lienee vastaus siihen, mitä tarkoitetaan mieskuorohengellä.

Kuoro on viime vuosina saanut uusia laulajia. Mukaan on tullut myös nuoria miehiä. Heistä saadaan toivottavasti pitkäaikaisia laulajia. Kun meillä on hyvä kuoron johtaja, joka on kyllin tiukka vaatimuksissaan, niin uskon, että Laulu-Veikot voi katsella hyvin odotuksin seuraavalle vuosikymmenelle.

KAUKO  TELEN  MUISTELEE

Haastattelijana Jaakko Lindstöm 1993

Olet Kauko kuoron perustajajäsen. Mitä tulee mieleen noilta ajoilta?

Olin mukana kirkkokuorossa kun tirehtööri Toivo Valsta kokosi paikkakunnan mieslaulajista vahvistetun kvartetin. Lauloin siinä I-tenoria. Kun paikkakunnalle muutti karjalaisia laulun harrastajia -40 luvulla, kutsui Tapani ”Tapu” Jäntti mieskuoron perustavan kokouksen koolle 45 vuotta sitten. Kuorolle oli myös onneksi se, että johtajaksi saatiin ankara ja joskus äkkipikainen Valsta.

Olet monella tavalla ansioitunut kuorolainen. Toimit sihteerinäkin 20 vuotta. Olet suunnitellut kuoron merkin ja lipun ja taitojasi on käytetty aina, kun on ollut tarvis laatia kutsuja ja ilmoituksia.

Niin kauan kuin muistan, olen laulamisen lisäksi harrastanut aina piirtämistä. Värit tulivat mukaan myöhemmin. Viime vuodet olen opetellut vesivärien käyttöä, naurahtaa Kauko ilkikurinen pilke silmänurkissaan. Piirtäjän taidoista johtui se, että mainoshoitajan ammatti oli minulle aikoinaan luonnollinen valinta. Opetin myös tekstausta kauppaopistossa. Kuorolaisena en koskaan säästellyt itseäni, kun tarvittiin piirtäjän taitoja. Laulu-Veikoille on aina ollut ominaista se, että kuoron jäsenten taidot asetetaan pyyteettömästi kuoron käyttöön. Kuoron lipun suunnittelin jo -50 luvun puolella. Jos oikein muistan, niin aina ahkerat kuoron naiset ompelivat kuoron lipun. Juhlallinen naulaus oli v. -63. Puheenjohtajan ja taiteellisen johtajan jälkeen olin kolmas naulan iskijä.

Sinulla on kokemusta kolmesta eri kuoronjohtajasta. Minkälaisena muistat Martti Jäntin johtajakauden?

Martti johti kuoroa, veti harjoituksia ja hioi esiintymisiä. Silloin ei ollut ääniharjoituksia erikseen, vaan Martti sai takoa meidän koviin kalloihimme kaikki stemmat. Martilla on suuri ääniala, ja hän toimi esilaulajana, kun eri ääniä harjoiteltiin. Martin huomattava ansio on myös  se, että hän luotsasi kuoron yli vaikeiden aikojen. Vaikeus oli mm. siinä, että laulajia oli toisinaan vähänlaisesti. Kun Valsta oli ollut ankara, niin Martti johti meitä omalla leppoisalla tavallaan.

Nyt kun olet jättänyt aktiivi-laulamisen, on sinulla varmaankin enemmän aikaa maalauksille?

Kyllä. Viime kevät ja kesä olivat kiireistä aikaa. Minulla oli silloin monia tilaustöitä ja sain myös kutsun osallistua ”merimaalarina” Turun merenkulkuopiston näyttelyyn. Nyt syksyllä ennen kuoron juhlaa sain valmiiksi kuoron levyn 2. painoksen uuden kansikuvan. Se oli minulle mieluinen tilaustyö. Odotan kuoron juhlakonserttia innostuneena, toteaa Kauko lopuksi, kun hän saattelee minut Puominmäenpolulle.

SAKARI  HEISKANEN – Sakkel o mont virkka

Olen harrastanut musiikkia ja varsinkin laulamista niin kauan kuin muistan. Olin mukana pienessä bändissä 1940-luvulla. Soitin siinä pianoa. Mukana olivat ainakin Toivo Sjölund trumpetistina ja Kauko Holvitie soitti ess-kornettia. Mukana oli myös viulisti ja haitaristi sekä rumpali. Tienasimme tasku- ja opiskelurahoja ja soitimme etupäässä ravintoloissa.

Liityin kuoroon 1953. Aluksi istuin takariviin II bassojen joukkoon. Kuoron johtajana oli silloin Martti Jäntti. Hän huomasi heti, että sovin paremmin laulamaan I-tenoria, ja niin siirryin eturiviin. Vuonna 1969 keräsin jäseniä kvartettia varten. Tarkoituksena oliperusmerkin eli kukkomerkin suorittaminen. Mukaan tulivat Pertti Virkkunen II tenoriin, Berry Silvendoin I bassoon ja Kalevi Hämäläinen II bassoon. Vuonna 1973 olimme valmiita laulukokeeseen. Koe pidettiin meillä kotona. Musiikkilautakuntaan kuuluivat Martti Jäntti, Antti Laakso ja Hannes Koponen. Pöytäkirjan mukaan kaikki hyväksyttiin. Olen aina tykännyt laulaa kvarteteissa. Kokoonpanot ovat kuitenkin vuosien varrella vaihdelleet. Nyt on hienoa, kun vuorossa on useita kvartetteja.

Olen opiskellut myös yksinlaulua vuosia. Olen pitänyt useita kirkkokonsertteja ja esiintynyt lukuisissa julkisissa ja yksityisissä tilaisuuksissa. Martti Soinin kanssa olemme jo vuosia pitäneet joulun aikaan kirkkokonsertin Uudenkaupungin, Lokalahden, Vehmaan ja Pyhämaan kirkoissa. Martin säestämän tilaisuuden tuoton olemme lahjoittaneet kehitysvammaisten lasten hyväksi.

Toimin kuoron puheenjohtajana vuosina 1979–1986. Kuoron toimintaan oli tullut uutta ilmettä, kun Pekka Harmovaarasta oli vähän aikaisemmin tullut taiteellinen johtaja. Muistan hyvin, kun ihmeteltiin sitä, että mieskuoro otti ohjelmaan viihdemusiikkia. Vähitellen vastustus väheni, kun huomattiin, että yleisökin hyväksyi uuden ohjelman. Pekka otti myös vastuuta hallinnosta, ja siten puheenjohtaja pääsi helpommalla. Pekka toi myös mukanaan ajatuksen siitä, että kuoron esiintymisistä ruvettiin perimään palkkiota, kun Antti Laakso valittiin puheenjohtajaksi -86. Näin olen paremmin pystynyt keskittymään varsinaiseen laulamiseen.

ULV:N  15-VUOTISKONSERTTI  1964

ULV:n 30-VUOTISKONSERTTI 1978

ULV:n 40-VUOTISKONSERTTI 1988

Ylärivi vasemmalta: Aarre Telin, Esko Leppäkoski, Jouko Palmu, Jaakko Lindström, Kalevi Heuru, Pauli Aaltonen, Jukka Mattila, Matti Varjus, Jaakko Suominen, Veikko Korpela, Erik Hansen, Antti Valtonen.                              Risto Tuominen, Esko Markkula, Erkki Luntamo, Mikko Luntamo, Osmo Aalto, Tauno Härkki, Ilkka Siivonen, Aimo Kalenius, Toivo Litmanen, Helge Isberg, Martti Jäntti.                                                                                          Juhani Vahanti, Kauko Telen, Hemmo Kleemola, Antti Laakso, Sakari Heiskanen, Jukka Salminen, Raimo Rantanen, Jorma Linnanen, Tauno Koski, Valde Uusitalo.                                                                                                    Keijo Liimatainen, Teuvo Jokila, Seppo Pöyhönen, Juhani Pietikäinen, Pekka Harmovaara ( kuoron johtaja ), Pertti Virkkunen, Ari Sinisalo, Aimo Helllsten, Seppo Turjansalo ja Elis Ahtola.

ULV:n 45-VUOTISKONSERTTI 1993

ULV:n 50-VUOTISKONSERTTI 1998

ULV:n 55-VUOTISKONSERTTI 2003