Aurinkorannikolla
Eero Laakso
Aamu oli poutainen, puolipilvinen ja kuulaan syksyinen. Liikkeellä oli kaksi bussillista lauluveikkoja rouvineen. Tunnelma busseissa oli laiskan leppoisa. Anttikin ihmetteli, että ”autossa jo kakkosvaihde päällä eikä vieläkään lauleta”. Siitä se sitten lähti ja Helsingin lentoasemalla olisi äänen perusteella jo päätellyt peruskoulun seitsemännen luokan olevan liikkeellä.
Oltiin matkalla Espanjaan, aurinkorannikolle. Oli lauantai 25.10.2003.
Laulu- Veikot oli tällä kertaa valinnut matkakohteekseen aurinkorannikon, koska siellä asustaa ja lomailee runsaasti suomalaisia ja säänkin pitäisi vielä loppuvuodesta olla kohtuullinen.
Kuoro ei matkaa varten juurikaan harjoitellut uusia lauluja, vanhoja toki hiottiin. Ohjelmassa oli Usko Kempin tuotantoa ja muuta ei niin vakavaa ohjelmaa ( ei kuitenkaan Kotimaani Ompi Suomi). Vakavampaa musiikkia lauloimme sitten jumalanpalveluksessa ja kirkkokonsertissa.
Raimo Rantanen oli hoitanut matkan suunnittelun ja järjestelyt ja oli jo kuukausien ajan ollut yhteydessä paikallisiin suomalaisjärjestöihin. Hyvin oli Raimo järjestellytkin, sillä joka paikassa tiedettiin kuoron tulosta ja tunsimme olevamme tervetulleita kaikkialle. Lentomatka Málagaan meni niin kuin lentomatkat menevät, yksitoikkoista, ei edes laulettu koneessa. Perillä lentoasemalla oli odottamassa bussi, joka vei meidät matkalaiset kahteen eri hotelliin.
Sinä iltana aurinkorannikolla satoi, siis SATOI. Kaupassa käydessämme näimme kuinka katujen viemärikaivojen kannet lensivät paikoiltaan ja vesi ryöppysi kaivoista kadulle. Puolet porukasta – myös Tuula ja minä – majoittui lähellä keskustaa olevaan hotelliin, toinen puoli asui alempana rannalla sijaitsevassa hotellissa. Sade ja kova tuuli saivat ilman koleaksi, niinpä ensimmäinen ilta oli kuin Suomessa vastaavana aikana, konjakki vain oli eri merkkiä.
Seuraavana aamuna oli koleaa vaikka jo aurinkokin paisteli. Oli sunnuntai ja lähdimme suomalaisen seurakunnan jumalanpalvelukseen Calahondaan, San Miguelin kirkkoon. Saarna ei kuulostanut kovin juhlalliselta vaan pappi paremminkin jutusteli kavereille. Kai hän sitten tunsi seurakuntalaisensa ja piti sen mukaisen saarnan. Kirkkoväen joukossa näkyi istuvan joitakin jo eläkkeellä olevia tunnettuja suomalaisia.
Kuoromme avusti jumalanpalveluksessa.
Maanantaina ei ollut esiintymisiä ja kuorolaiset hajaantuivat tahoilleen kukin harrastuksiinsa.Tiistaina oli kirkkokonsertti Fuengirolassa Los Bolichesin kirkossa.
Sitten keskiviikkona oli yksi konsertti Torremolinosissa ja yksi Fuengirolassa. Varsinkin Fuengirolassa yleisö tuntui kovasti pitävän kuoron esityksistä.
Torstai oli taas sitten vapaapäivä ja suuri osa kuorolaisista ja rouvista lähti bussiretkelle Gibraltariin. Sattui lämmin ja aurinkoinen päivä kuin tilauksesta.
Kun auto saapui perille ja näin Gibraltarin kalliomöhkäleen ja sen vieressä olevan suojaisen ankkurilahden, tuli mieleeni kaikki jo poikaseni lukemat seikkailu- ja sotaromaanit, joiden tapahtumat oli sijoitettu tänne. Outo tunne. Paikka siis todella oli olemassa.
Tunnin, puolentoista jonotuksen jälkeen automme saapui Espanjan ja Gibraltarin väliselle rajalle ja autoon nousi punatakkinen ja valkokypäräinen brittiläinen poliisi tai sotilas. Kun oppaamme aikansa virkamiehelle lirkutteli, jäi passien tarkastus sikseen, riitti kun jokainen vain nosti passinsa ylös näyttääkseen sellaisen omistavansa.
Jakaannuimme kolmeen pikkubussiin ylös kalliolle menoa varten. Matkalla kuljettajat kertoivat paikan historiasta, jonka tarinan sitten kussakin bussissa ollut tulkki käänsi. Tulkkeina toimivat muistaakseni Eija Konttinen, Raimo Rantanen ja Seppo Pöyhönen.
Ajoimme ylös näköalatasanteelle ja siellä paikalle pelmahti heti apinaparvi. Nuoret apinat näyttivät tuntevan bussien kuljettajat ja leikkivät heidän kanssaan piilosta autojen katoilla. Ilma oli niin kuulas, että Afrikan rannikko näkyi aivan selvästi. Vaikuttavaa!
Lähdimme kierrokselle kallioluolastoon. Enpä ole sellaistakaan ennen kokenut. Luolasto oli mielestäni valtava korkeine holveineen ja käytävineen.Eräässä suuressa luolassa Pekka Harmovaara kokosi kuoron yhteen. Lauloimme Finlandian. Se oli jotain suurenmoista. Ehkä paikka ja sen akustiikka, ehkä se, että olimme poissa kotoa, loi sellaisen tunnelman, että tunsin fyysisesti niskakarvojeni nousevan pystyyn. Taaksemme huomaamatta vaeltanut yleisö tuntui myös pitävän esityksestä – ainakin aplodeista päätellen. Taisi olla perjantaipäivä kun lähdimme meidän hotellistamme rannalle toisten kuorolaisten hotelliin jossa keräännyimme aulaan laulamaan. Lauleskelimme kevyttä ohjelmistoamme Pekka Harmovaaran ja Ari Hirvosen johdolla.
Tuokion kuluttua saapui paikalle hotellin johtaja, joka hymyssä suin pyysi kuoroa siirtymään baarin puolelle ja juomaan hänen terveydekseen hotellin laskuun. Selvittämättä jäi halusiko johtaja näin kiittää kuoroa laulusta vai halusiko hän vain aulan vapaaksi. No, baarissa kuitenkin laulu jatkui ja Heikki Hietala säesti flyygelillä.
Samana perjantaina oli sitten esiintyminen veteraani-illassa Fuengirolan Suomelassa ja myöhemmin illalla samassa paikassa tanssittiin ja kuoron pojat esittivät loistavan ohjelman, mm. ladyt lavalla ylitti itsensä.
Vapaa-ajan viettoon saimme sattumalta avuksemme henkilökohtaisen oppaan, nimittäin Torremolinosin konsertissa oli yleisön joukossa myös uusikaupunkilainen Satu Virtanen. Tapasimme hänet konsertin jälkeen ja sovimme, että Satu lähtee muutamalle kuorolaiselle oppaaksi ja tulkiksi Málagaan. Hieno reissu oli sekin. Matka tehtiin mukavasti junalla, katseltiin suurkaupunkia ja nautittiin.
Kävimme mm. eräässä vanhassa viinituvassa. Siellä yleisö tungeksi tiskin äärellä kolmessa, neljässä kerroksessa (siis vaakasuoraan, ei päällekkäin) ja kutakin tilattua viinilasillista kohti isäntä veti liituviivan tiskiin. Viivojen mukaan sitten maksettiin. Illalla jalat tuntuivat jo aivan makaronilta, mutta se johtui tietenkin vain paljosta kävelystä.
Viikko meni ja koitti se kaikkien matkojen huonoin puoli, lähtö kotiin. Sekin kestettiin ja kotimatka sujui tavanomaisesti ja turvallisesti, siis pitkäveteisesti.
Kokonaisuudessaan Espanjan matkamme oli hieno. Ilmat olivat kuitenkin siedettävät, konsertit onnistuivat ja yleisöjen vastaanotto oli lämmin, joskus aivan ylenpalttinen. Kuorolaisten kesken yhteishenki oli hyvä. Jos joskus pitkästytti niin aina löytyi joltakin huuliveikolta tilanteeseen sopiva heitto.
Erityisesti jäivät mieleen Apa Lehtosen kertojan taidot. Eräälläkin bussimatkalla Apa kertoili juttujaan niin, että ainakin osa kuulijoista putoili penkeiltä.
Kaiken kaikkiaan matka ylitti Tuulan ja minun ennakko-odotukset roimasti.
Adiós, España, hasta pronto.